Puolustusministeri Häkämiehen puheesta herännyt vasemmistokritiikki on ollut mielenkiintoista. Puheet Kokoomuksen rähmällään olosta USA:n edessä tai omista ulkopoliittisista linjauksista ovat kummallisia. Ja koko hässäkkä johtuu sanan ”challenge” tulkinnasta. Valtaosalle suomalaisista se merkitsee haastetta, mutta Sirola-opistolla se käännetään uhaksi.

Tulkinnan laveus johtuu demareiden oppositioasemasta, näkyvyyttä on haettava keinolla millä hyvänsä. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea innostusta. Asian virtahepo selvisi itsellenikin selaillessa vanhoja lehtiä. Pari viikkoa sitten Etelä-Saimaa kirjoitti SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokouksesta otsikolla ”Venäjä-kortilla pelaaminen toi kiitosta demareiden kesäkokoukselle”. Se oli ennen puolustusministerin puhetta.

Demarit kokoustivat osaksi Venäjän Svetogorskissa, jossa Venäläistä iltaa vietettiin mm. letkajenkkaa tanssien. Ilta oli niin onnistunut, että pj Heinäluoma arvioi kokouksen ehkä parhaaksi koskaan. Eespäin eespäin, tiellä taistojen kajautti seurue vielä kiitokseksi Svetogorskin apulaiskaupunginjohtajalle. Demarit hakekoot tanssiaskeleensa itärajan takaa, muttei kannata sotkea koko maata mukaan. Itsestään selvää on, ettei nykyhallitus samaa ripaskaa tanssi.

Väite, että Kokoomus pelottelisi Venäjällä Nato-hingussaan, on posketon. Kumpi on pelottavampaa, se että sanoo Venäjä kolme kertaa vai se, ettei mainita itänaapuria ollenkaan, varsinkaan Yhdysvalloissa. Eikö kannata puhua asiaa, kun kerran kutsuja sinne on taas alkanut tulla? Suomen ja Venäjän pitkää rajalinjaa on turha kääntää uhaksi, jollei Suomella ole demarijohtoista hallitusta. Se, että suuressa ja kasvavassa naapurimaassa näkee monenlaisia haasteita, ei ole vaarallista vaan realismia.

Perusteet Pohjois-Kymenlaakson suurkunnan puolesta ovat nyt valmiina. Olemmeko ratkaisun hetkellä tarpeeksi rohkeita ja pystymmekö luottamaan toisiimme niin paljon, että näemme yhteisen tulevaisuuden parempana kuin vanhan sirpaleisen kuntaryppään? Kansalaiskeskustelu aiheesta on nyt tarpeen. Oma uskoni kuntaliitokseen on saanut lisäpontta Helsingistä, onhan täällä edustajia ympäri Suomen kertomassa positiivisista kokemuksistaan vastaavissa tilanteissa.

Suomessa lähtee vuosittain 10 000 työntekijää enemmän eläkkeelle kuin tulee tilalle. Kuntien tuleva työntekijätarve nykyisellä rakenteella on Kuntaliiton laskelmien mukaan vuoteen 2015 asti 15 000 henkilöä/vuosi. Tilastokeskuksesta saamani arvion mukaan talouden kasvaessa suunnilleen nykyvauhtia uusia, alle 55-vuotiaita työntekijöitä tulisi työmarkkinoille noin 21 500 henkeä/vuosi. Täten kuntien työvoimatarve olisi noin 70 % kaikista uusista alle 55-vuotiaista työntekijöistä! Työvoiman saatavuus on haaste koko maassa, ei vain Kymenlaaksossa. Miten siis kyetään turvaamaan teollisuuden ja muun tuottavan yritystoiminnan työvoiman tarve, jos valtaosa työtä tekevistä olisi kuntien palkkalistoilla?  Ne kunnat, jotka ensimmäisenä laittavat oman alueensa kuntarakenteen kilpailukykyiseksi, ovat tulevaisuuden elinvoimaisia kasvukeskuksia.

Pelkästään näiden taustatietojen valossa on selvää, että kuntaremontit kautta Suomen ovat tarpeen. Nykyinen kuntarakenne on ajalta, jolloin eläköityminen ei vielä ollut haaste kunta- ja valtiontaloudelle. Todellista painetta suurempien kokonaisuuksien luomiseksi on, siksi se pitääkin nähdä mahdollisuutena, ei uhkana. Ei kannata odottaa niin kauaa, ettei palveluiden asianmukainen järjestäminen enää luonnistu ilman jatkuvia leikkauksia ja säästöjä. Vai olemmeko valmiita tinkimään hyvinvoinnistamme pelkästään jämähtäneen kuntarakenteen vuoksi?

Parempi huominen ei tule itsestään, eikä annettuna, vaan sen eteen on oltava valmis tekemään sekä ratkaisuja että töitä. Kuntalaisille on voitava tarjota helposti saavutettavat, hyvät ja laadukkaat palvelut. Minkä niminen kunta ne tuottaa tai muutoin järjestää, on toisarvoinen asia. Luottamusta ei voi ostaa, se on ansaittava. Toivonkin, että annamme jokaiseen kuntaan työrauhan. Nyt tehdään päätöksiä koko seutukunnan parhaaksi